The end of this chapter

Hei!

Uskon että jokainen tulee joskus tähän pisteeseen. Siihen joka ei välttämättä ole lopullinen, mutta sillä hetkellä kun se sattuu, se hajoittaa ja murtaa vahvinmmankin. Tätä tunnetta on vaikea paeta tai unohtaa, se kalvaa mahassa silloinkin kun hymyilet, muistat sen kaiken mitä sinulla joskus oli ja huomaat, ettei mikään voi sitä korvata. ~Ikävä

Tuntuu kuin mikään ei tuntuisi oikealta, et osaa valita mitään etkä löydä oikeaa ratkaisua. Harhailet hädissäsi pimeässä löytääkseksesi jotakin mihin tarrautua ja jotain mista löydät turvan. Nähdessäsi pienenkin toivon pilkahduksen juokset sen luokse, mutta huomaatkin sen olleen harhaa ~Epätoivo

Ajan vieriessä hitaasti täytyt tunteilla, annat niiden tulla ja murtaa itsesi. Itket posket märkinä, pieninkin viittaus surusi syyhyn saa aikaan valtavan tunnemyrskyn. Ympärillä oleville hymyilet ja kun sinulta kysytään: "Miten voit?" vastaat hymyillen "hyvin", vaikka tiedät olevasi palasina sisälläsi. Lopulta, kun silmäsi ovat niin kuivat että kirvelee, katsot itseäsi peilistä ja huomaat ettet tunne enää mitään. Siinä hiljaisuudessa nukahdat syvään uneen. ~Tyhjyys

Lopulta heräät uuteen aamuun ja katsot ympärillesi. Ehkä tämä ei olekkaan loppu. Ehkä vielä joskus asiat ovat niin, että voit tuntea itsesi onnelliseksi. Vielä joskus hymyilet aitoa iloa ja katsot taaksesi, et surullisena, mutta onnellisena, onnellisena siitä kaikesta mikä oli mahdollista, onnellisena niistä hyvistä ajoista, jolloin kaikki oli vielä mahdollista. Hymylet ja katsot edessäsi häälyvää, ja hiljaa mielessäsi toivot, että edessäpäin olisi jotakin hyvää. ~Toivo

******

 

Tämä on tässä. Loppu. Ainakin melkein. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tällähetkellä voisi sanoa, että mun ratsastukset on ratsastettu. Ei enää joka viikko toistuvaa jännityksen tunnetta ja iloa, minkä rakas harrastus toi. Ei enää kahtakertaa viikossa Maryn kanssa puuhastelua. Ei enää Maryn lohduttavaa kaulaa, sen suloisia korvia, tai kimakoita hirnahduksia. Enään ei vastata Maryn hoitajaa kysyttäessä, että "Roosa varmasti tulee". Kilpailuissa ei enää kuulluteta "Seuraavana radalle Roosa ** ponilla Mary"

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta onnellisuutta ja iloa. Kahdeksassa vuodessa opin miten ison eläimen kanssa toimitaan yhdessä ja miten pystyy huomaamaan pienimmästäkin muutoksesta, jos sillä oli jokin huonosti. Vähän alle neljä vuotta tämä eläin oli Mary. Mary, johon rakastuin ensi näkemältä, Mary joka oli täydellinen. Täydellinen mun silmissä. Mary, jonka nähdessä ei voinut kuin hymyillä, oli päivä kuinka kurja tahansa. Mary, joka opetti mua niin paljon.

Asioiden taakse jättäminen on vaikeaa. Nyt moni varmasti kysyy: "Jos se on sulle noin tärkeetä, miks sä lopetat?" Vastaan vain, tää päätös ei ollut mun käsissä. Ja se on aivan totta. Jos olisin itse saanut päättää, olisin jatkanut kunnes lopulta vanhuuden takia en enää olisi voinut. Mutta maailma ei ole aina reilu ja asiat tuppaa menemään aina päinvastoin, kuin mitä toivoisi.

Mä en tiedä, mitä tämä muutos tarkoittaa blogin osalta, tavallaan haluaisin jatkaa, mutta kiinnostaako ketään lukea tätä blogia enää? Minkälaiseksi tämä sitten kehittyy, siihen tarvitsen teidän lukijoiden apua. Olisi mukava kuulla jotain ehdotuksia.

Loppuun vielä mun tän hetkisiä tunteita täydellisesti kuvaavat sanat ja kollaasi kuluneista vuosista.

Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.

On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa.

Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa, ei muistojen päälle kultakerrosta saa.

Hymyile tai itket kuinka vaan, ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.

-HalooHelsinki!-Vapaus käteen jää

 

 

-rr0054